Sibbo Kanotklubbens Diskussionsforum

ACA:n purjekanoottikisat Lake Tioratella

Postat av: Jukka Vaijärvi
Datum: 28.9.2004, 13:54

Tervehdys!

Ohessa taannoisen USA:n kisamatkani tiimoilta naputeltu artikkeli. Nämä olivat minulle ensimmäiset kansainväliset kisat ja olen varsin iloinen ACA-luokassa saavuttamaani 3. sijasta.
Kiitokset SKK:lle kisoissa käyttämäni ACA-purjeen lainasta.
----------------------------------------------

Lake Tiorate, paikka jossa Amerikan kanoottiliitto ACA järjesti 20-24.9.2004 kanoottipurjehduskisat, on kukkuloiden ympäröimä pitkänomainen tekojärvi, pituudeltaan n. 5 km. Paikka tarjoaa kanoottipurjehdukseen hyvät puitteet, kukkuloiden vaikutus ilmenee puuskaisen tuulen vaikeana ennakoitavuutena.
Aloittaessamme ensimmäisenä päivänä kilpailut tuuli oli välillä todella navakkaa, vaatien ACA-kanootin laidalla istumista tai purjeen tilapäistä löysäämistä. Jokaisen päivän kisoja varten kisakomitea oli rakentanut poijuista kolmioradan, jossa yksi sivuista oli vallitsevan tuulen (tai sellaiseksi kuvitellun) suuntainen. Ennen lähtöä pidettävässä kipparikokouksessa selvitettiin lähdön tapahtuvan tuomariveneen ja lähtöpoijun väliseltä linjalta. Tästä
sitten luovittaisiin ylätuulimerkille, josta lasketeltaisiin sivutuulessa jiippipoijulle, josta jiipin jälkeen tultaisiin alatuulipoijulle. Hiljaisen tuulen päivinä tästä jatkettiin suoraan maalilinjalle, joka oli sama kuin lähtölinja. Kovemmalla kelillä tehtiin vielä kierros ylätuulimerkin ja alatuulimerkin
kautta ennen maaliin saapumista.

Järjestelyt sujuivat hyvin huolimatta siitä, että kaluston saamisessa Lake Tioratelle oli omat hankaluutensa kun kanootteja ei voinut jättää uimarannalle odottamaan seuraavaa kisapäivää vaan ne oli joka aamu tuotava majapaikastamme Lake Sebagolta, n. 5 km etäisyydeltä. Lisäksi rannalle johti vain yksi mutkainen sisääntuloramppi, johon peruuttaminen kanoottitrailerin kanssa asetti osallistujien
autoilukyvyille suuria haasteita. Kanoottien purkamisen jälkeen aamupäivä yleensä sujui kanoottien rikaamisen merkeissä. Sain lainaksi Marilyn Vogelilta todellisen sulavalinjaisen kaunottaren, jonka mahonkikannen loiste lähes häikäisi silmiäni. Mahonkinen sivuköli oli myös pakattu hyvin omaan suojapussiinsa,
ettei se saisi vauhtia hidastavia naarmuja kuljetuksen aikana. Mielenkiintoinen piirre amerikkalaisissa purjekanooteissa oli vain yhden sivukölin käyttö, mikä toisaalta yksinkertaisti kanootin käsittelyä, toisaalta vaikutti luovimisominaisuuksiin
etenkin heikolla tuulella. Kanoottia ei tuulen tullessa sivukölin puolelta juurikaan kannattanut kallistella, koska tämä nostaisi köliä ylös vedestä ja köli jäisi tehottomaksi. Marilynin kanootissa oli normaalin ACA-purjerikin ja skuuttipulpetin lisäksi myös peräsin, jota käänneltiin pitkän pinnan ja jatkokappaleen avulla. Systeemi vaati pientä totuttelua, mutta havaitsin että se mahdollisti tarkemman ohjauksen kuin peräsimen T-kappaleeseen niveltyvä
ohjaussauva. Kanootin etu- ja takakannen suljettuihin lastitiloihin pääsikäsiksi suljettavien luukkujen kautta istumatilasta. Minua kehoitettiin hieman löysäämään näitä luukkuja ilmanpaineen vaihtelujen tasaamiseksi. Tämä olikin varmasti tarpeen, sillä päivisin lämpötila tuntui kipuavan lähelle 30 astetta.

Lähdössä meitä kanoottipurjehtijoita oli viimeistä päivää lukuunottamatta 13. Kahtena ensimmäisenä päivänä purjehdittiin C-luokan kisoja, joihin osallistuin pienemmällä ACA-purjeella saadakseni harjoitusta ACA-luokkaa varten. Minulle
tosin tarjottiin C-luokan rikiä ensimmäisenä päivänä mutta hetken hurrikaanin jälkipuuskien värittämää järveä tarkkailtuani totesin uimareissun olevan lähes varman jos yritän hallita tuolla kelillä C-luokan isoa purjetta, josta minulla lisäksi ei ole aikaisempaa kokemusta. Niinpä tyydyin suosiolla pienempään ACA-purjeeseen. Taktinen asemani ei kuitenkaan kovalla tuulella ollut mitenkään
huono, koska hallitsin ACA:n paremmin ja kykenin hyödyntämään tuulen täysimääräisesti laidalla istuen toisin kuin C-luokan kanssakilpailijani, joista moni joutui päästämään tuulta purjeesta puuskien aikana. Ensimmäinen lähtö tapahtui 10 minuutin systeemillä. Minulla ei ollut kanootissa kelloa, joten jouduin laskemaan viimeisen minuutin sekunnit mielessäni. Kisa oli teknisesti vaativa koska ylätuulipoiju oli sijoitettu senverran lähelle rantaa että sitä kiertävät kanootit saattoivat välillä juuttua tyveneen odottamaan sopivaa puuskaa. Lisäksi puuskia tuli järven pintaan keskemmällä myös ylhäältä, mikä tuntui purjeessa voimakkaana tempauksena ennen kuin vedessä näkyi värettäkään. Tulin ensimmäisessä lähdössä toiseksi, josta isäntämme Chuck Sutherland minua myöhemmin kehui: "I always knew that the ACA-sail is almost the same as C-class in strong winds, since C-classers have to spill wind". Välillä oli tosin pieniä
vaikeuksia siirtyä laidalle tarpeeksi ripeästi ja kerran meinasin kaatua tuulen puolelle puuskan yllättäen hellittäessä. Mutta laidalla roikkuen pääsin sivutuulipätkillä monesta kanssakilpailijasta ohi.

Mieleen on jäänyt elävästi myös 1. päivän viimeisenä purjehdittu C-lähtö, jossa tapahtui useita kaatumisia. Sain huonon lähdön ja olin ylätuulimerkillä ehkä kuudes kärjen tohottaessa jo usean sadan metrin päässä. Mutta sitten erään niemen kohdalla kärkifleetti juuttui hetkeksi katveeseen neljän C-kanootin ollessa rinta rinnan. Puuskan iskiessä yläviistosta kaikki neljä kallistuivat samaan aikaan mutta amerikan huiput eivät antaneet yllättää itseään vaan syöksyivät kohta rinta rinnan kohti jiippimerkkiä, jonka kohdalla pääsin
Lehtisen Riston C-kanootin tuntumaan. Seuraavalla legillä pääsin Ristosta jopa ohi, ilmeisesti jonkun onnekkaan paikallisen puuskan työntämänä. Otin alatuulipoijuin kiertämisen ilmeisesti liian löysästi sillä takanani tullut Risto joutui puuskan yllättämäksi ja kippasi, mutta pääsi varsin pian pystyyn ja takaisin kisaan mukaan. Kippaamisia silmällä pitäen kanoottimme oli varustettu äyskäreillä ja joissakin oli kilpajollista tutut auto-bailerit. Onneksi veden ja ilman lämpötilat olivat vielä varsin kesäisiä. Yritin säilyttää asemani, mutta Chuck pääsi ohitseni viimeisellä legillä ja arvelin häviäväni hänelle. Parisataa metriä ennen maalia hänkin kippasi johonkin odottamattomaan puuskaan ja taisin sijoittua lopuksi kuudenneksi. Kävin maaliintulon jälkeen keräämässä Chuckin kaatumispaikalta muutaman solumuovin kappaleen ja sienen vedestä.
Chuck oli jo tässä vaiheessa uinut läheiseen rantaan kanootteineen, joten turvavenettä ei tällä kertaa tarvittu avuksi.

Myös kevyttuuliset päivät toivat kisaan oman hauskuutensa. Kilpailurataa jouduttiin lyhentämään jotta kaikki kilpailijat olisivat päässeet maaliin kahden tunnin määräajan sisällä. Tuulen loppuminen kriittisissä paikoissa, esim. 10 metriä ennen maalilinjaa, aiheutti koomisia tilanteita. Samoin välillä oli hieman hölmö tunne kun kanootti ei tuntunut liikkuvan mihinkään veden pinnalla olevien hyönteisten suhteen mutta kanssakilpailijoilla tuntui olevan jokin tee-se-itse tuulenpuuska käytössään heidän ohitellessa minua
oikealta ja vasemmalta. Tässä kelissä kilpailijan veneeseen törmäämisestä saatu 720 asteen rangaistuskäännös on todella vaikea suoritta, kun sitä nopeutta ei kertakaikkiaan ollut ohjailuun. Purjeeseen saa tietysti paremman pussin kallistamalla, mutta jos kallistat liikaa niin tuulen puolelle jäänyt laitaköli lakkaa vaikuttamasta. Opin paljon kanssakilpailijoita tarkkailemalla.

Isäntiemme järjestämä picnic-lounas katkaisi mukavasti kilpailupäivän yleensä puolenpäivän tienoilla, pöydästä löytyi herkkuja cheddar-juustosämpylöistä kalkkunaleikkeisiin ja viinirypäleistä aitoamerikkalaiseen coca-colaan. Muutamina iltoina kävimme laheisessä Sloatsburgin pikkukaupungissa nauttimassa illallista ravintolassa. Annoskoot olivat runsaita laihalle pohjoisen pojalle ja muuten hyvästä pihvistä jäi osa syömättä kun ei millään jaksanut kaikkea.
Läheisessä baarissa pääsimme kannustamaan leijonoita Suomi-USA -jääkiekkomatsin näkyessä TV:stä. Paikallinen nuoriso tuli onnittelemaan meitä leijonien viedessä voiton. Tätä on kunnon urheiluhenki parhaimmillaan. Tioraten kisojen jälkeen vietimme vielä muutaman päivän isäntiemme Chuckin ja Marilynin luona Pennsylvaniassa lähellä Finland(!) -nimistä kylää Finland Roadin varrella. Chuckin takapihalla oli hauska uima-allas, joka toimi eskimokäännösten harjoittelupaikan lisäksi Joe the Frogin asuinpaikkana. Pihalla saattoi törmätä nuorten villikalkkunoiden parveen tai peurapariskuntaan. Poison Ivy tuli tutuksi samoin kuin ero myrkyllisen
ja myrkyttömän korallikäärmeen välillä (ei onneksi kantapäämenetelmällä).
Käytiin katselemassa Philadelphiaa ja paikallista Wal-Martia. Viimeinen päivä vietettiin New Yorkissa tutustumalla filmeistä ja TV-sarjoista tuttuihin paikkoihin, mm. WTC:n monttu ja YK:n
päämaja tekivät vaikutuksen. Metroasemilla lämpötila oli varmaan lähellä 40 astetta ja vitsailimme Einon kanssa että tässä saunassa on hyvät lauteet mutta vihta ja kiuas puuttuvat. Onneksi metrojunissa oli hyvä ilmastointi. Kaikkiaan matkasta ja kisoista jäi hyvä mieli ja tunne yhteishengestä, joka inspiroi meitä kaikkia melonnan ja kanoottipurjehduksen ystäviä kautta maailman kansallisuudesta, kulttuurista, iästä ja sukupuolesta riippumatta.

Jukka Vaijärvi