Sipoon Kanoottiklubin Keskustelufoorumi

Melontaa Sveitsissä

Lähettäjä: Harri Luukkanen
Aika: 12.11.2003, 00:43

MELONTAA POSTIKORTISSA – kuusi päivää Sveitsissä

Ajatus melontalomasta Euroopassa kehittyi kahta eri polkua. Ensimmäinen polku liittyi haluun samota Euroopan suuria jokia, ensisijaisesti Rheiniä, joka saa alkunsa Sveitsistä, matkaa Saksan läpi Hollantiin ja laskee lopulta Pohjanmereen. Tähän hankkeeseen innostin jo alkutalvesta vanhan melontaystäväni Hansjörg Lutzin, joka asuu vakituiseen Zurichissa ja josta suunnittelin itselleni kaveria. Noin 650 km melonta kajakkikaksikolla tuntui kartalta katsoen olevan periaatteessa mahdollinen noin viikossa, kerroin HJ:lle, kun joki virtaa itsellään alavirtaan hyvää kyytiä. Perillä voisimme vuokrata auton ja tuoda sillä kajakin takaisin, ehdotin, tai voisimme liftata proomujen kyydissä takaisin Sveitsiin.

Hankalin mutka matkassa tuntui olevan toinen polku, saada kotoa kuntoisuuslomaa ja jättää 3-vuotiaat kaksoispojat vaimon huostaan. Oma liikunta ja melonnat olivat jääneet vähiin, kun lastenhoito oli ollut paljolti minun hommiani. Kuntoisuusloma, palkkiomatka ilman perhettä ei ollut mielestäni kohtuuton ajatus. Lopulta Sari suostui, naristuani asiasta kuukausia, ja tästä alkoi varsinainen matkasuunnittelu kesän alussa.

’Kun puuron keittää Zurichissä, se on lämmintä vielä Strassburgissa’
Vanha reininvarren veneilijöiden sanonta.

Rheinistä melontakohteena tuli monenlaista tietoa. Rheinin varrella Strassburgissa asuva ranskalainen tuttavani ja WWR meloja Patrick kertoi kysyttäessä, että ei hänen tietääkseen siellä kukaan melonut, ja epäili suuresti saako sinne mennä melomaankaan. Patrickin tiedot osoittautuivat onneksi vääriksi ja oikeaa tietoa alkoi löytyä Saksan kanoottiliiton DKV:n kotisivuilta. Kun kirjoitin liiton retkeilyjaoston puheenjohtajalle, tietoni täydentyivät lisää. Ulrich Clausing lähetti ystävällisen vastauksen ja kertoi, että Rheiniä saa kanootilla meloa kaikki vuodenajat, lisänä oli erilaisia nettilinkkejä ja kontaktitietoja. Kiitoksia paljon!

Kesä 03 alkoi käydä jo elokuulle ja kuntoisuusloma oli huolestuttavasti käyttämättä. HJ oli kertonut hänellä olevan työhommia, jotka tarttee tehdä alta pois. Myös ilmasto muuttui. Saksassa ja Sveitsissä oli ennätyslämmintä ja vettä ei ollut satanut juuri pääsiäisen jälkeen. Rheinin vedenpinta laski huolestuttavaa vauhtia, joelle tuli liikennöintirajoituksia ja proomujen liikenne alkoi seisahtua. Ruhrin kohdalla Dortmundissa joessa oli kuvista päätellen vain kapea keskiuoma kaloille ja rannat molemmin puolin olivat kuivahtaneet kilometrien levyisiksi mutapelloiksi. Mietin jo vakavasti, josko lähden pystyttämään telttaa Sipoon Furuholmenille – tämäkään vaihtoehto ei ollut hullumpi.

Lopulta soitin taas HJ:lle ja tiedustelin tilannetta, kun Rhein alkoi olla poissa laskuista. HJ:lla oli ratkaisu: he viettävät koko perhe yhdessä viikon kotilomaa elokuun puolivälissä, ennen lasten koulujen alkamista. – Tule vaan tänne Zurichiin, mutta älä ota lämpimiä vaatteita mukaan, ulkomittarissa on +35 C ja säätiedotus lupaa vielä lämpenevää lähipäiviksi. Melotaan täällä lähivesillä. Parin päivän päästä olin Zurichissä ja Sipoo sai jäädä. Alppijärvet odottavat!

Itse paikka ja HJ:n uusi talo Zurichissa ei ollut hullumpi. Nelikerroksisen omakotitalon alakerrassa oli isännän työpaikka, toimisto, ja autotalli-kellari, joka oli täynnä harrastusvälineitä. Laskin pikaisesti siellä olleen 38 paria suksia, kuusi polkupyörää ja kolme kajakkia, ja viinikellarissa kymmeniä lenkki ym tossuja neljän hengen perheelle. Ylimmässä kerroksessa oli suomalainen sauna ja vierashuoneet. Yhdestä huoneesta siinsi pohjoispuolella puiden läpi Zurichin järvi, toisesta näkyi hyvällä säällä idässä Alpit. Ulkona terassilla olivat viinirypäleet kypsyneet kuukauden etujassa, ja ne olivat parhaimmillaan. Hienoa!

Kaupunkikierroksia kanootilla

Ensimmäinen melontapäivä alkoi kaupunkikierroksella pitkin Zurichin rantoja ja totuttelemiseen paikalliseen systeemiin. Kaupungissa olin ollut aikaisemmin, mutta vesillä emme olleet käyneet. Kaupunki itsessään on bratwurstin mallisen noin 40 km pitkän ja 6 km paksun järven länsipäässä, josta lähtee Limmat-joki kohti Reinin latvavesiä. HJ:n omakotitalo oli Wollishofenin kaupunginosassa, josta rantaan oli puolisen kilometriä. Ranta tarkoitti tässä tapauksessa kaupunginosan julkista puistoa, jonne vedimme kajakit perässämme kärryjen päällä pitkin jalkakäytäviä ja ylitse vilkkaiden katujen ja raitiovaunukiskojen. Matka ei ollut pitkä ja raskas ja mennessä järvelle pääsi alamäkeen varttitunnissa.

Rannassa HJ ja Tobias, 12 v, sovittautuivat B&W:n Lisa kaksikkoon, jonka ohjaimet eivät tuntuneet olevan mieleeni. Minä sain melottavaksi mainion Prijonin merikajakin. Zurichin kaupungin katselu kanootista helteellä oli mukava vaihtoehto, koska vesillä oli viileämpää kuin maissa ja kunhan muisti panna päähän aurinkolasit ja nahkaan kertoimella 30 varustettua aurinkovoidetta. Meloimme hitaasti veneiden välistä ja siltojen alta Limmat joen suistoon ja katselimme urbaaneja maisemia. HJ pyysi katsomaan vasemmalle ja näin siellä naisuimalan, jossa vähäpukeisia neitoja otti aurinkokylpyjä. Sen takana oli hulppea Stroch (haikara) gurmetravintola ja kauempana kaupungintalo ja kansallismuseo.

Kymmenen vuotta takaperin kansallismuseon takana olleeseen piikkipuistoon kokoontuneet avoimesti kaupungin sadat narkkarit ottamaan annoksiaan. Nyt piikkipuisto oli siirtynyt historiaan ja narkomaanit muualle, ja porvarit olivat saanut puistonsa takaisin. Meloimme jokea alavirtaan, kunnes uimala ja voimalan pato tuli vastaan. Limmat joella kaikki vesiliikenne on kiellettyä melontaa lukuun ottamatta, joten se selitti miksi se osuus tuntui rauhalliselta. Käännyimme järvelle ja kiersimme pitkin pohjoisrantaa, kunnes kolmen tunnin kuluttua oikaisimme järven ylitse takaisin Wollishofenin rantapuistoon. Kiskoimme kajakit maihin ja siirryimme uimaan järven 28 asteiseen veteen. Hikoilun jälkeen lämmin vesi tuntui taivaalliselta ja olo kevyeltä.

Tulomatka jalkaisin talolle oli sitäkin raskaampi, kun takana oli hikinen melonta ja edessä nousua noin 70 m eli Stadionin tornin verran. Peruskuntoni punnittiin ensimmäisenä päivänä puntatessani kajakkia ylämäkeen 37 C asteen helteessä, ja heikoksi havaittiin.

Kuuma ilma sai ilmastossa nopeita liikkeitä aikaan, välillä pilviä, lyhyitä ja rankkoja sateita ja ukkoskuuroja kovine tuulineen. Toisaalta helle oli niin kova, ettei tehnyt mieli melomaan tosi kuuman keskipäivän aikaan. Toisen melontapäivän aamuna tutkimme HJ:n toimiston tietokonenäytöltä laajakaistayhteyden välittämään reaaliaikaista säätutkan kuvaa. Katselimme sadepilvien liikkeitä ja mietimme milloin kannattaisi lähteä liikkeelle ja milloin ei, jos haluaa olla kastumatta sateesta.

Lopulta lähdimme iltapäivällä liikkeelle. Vedimme kajakkikaksikon rantaan ja meloimme etelärantaa kohti itää vaihtelevalla tempolla, vanhan suklaatehtaan ohitse, ja palasimme takaisin pohjoisrantaa myöten. Zurichin järvellä liikennöi viitisentoista laivaa ja lossia, kuljettaen turisteja paikasta toiseen, ja pääsimme surffaamaan niiden peräaalloilla. Laivoilla, väliin kanootissakin sai olla tarkkana ja vahtia uimareita, joita lämpimässä järvessä uiskenteli jopa parin kilometrin päässä rannasta. Melonnan päälle tavaksi tullut uiminen järvessä.

Zurichsee

Torstaina teimme HJ:n kanssa kaksikolla siihen mennessä pisimmän päiväretken. Alun perin suunnittelimme melomista järven päästä päähän, yöpymistä teltassa jossain niityllä ja paluuta seuraavana päivänä, mutta sääennusteen sadevaroitus muutti suunnitelmia. Päätimme, että tavoitteemme on käydä paikalla nimeltä Halbinsel Au, lähellä järven puoliväliä, ja palata kotiin nukkumaan.

Mennessä aamulla oli vähän tuulta ja aallokkoa, joka piristi matkatekoa ja sai sään tuntumaan viileämmältä kuin se olikaan. Painelimme melkein yhtä soittoa 15 km hyvällä tempolla (9 km/h) ja nousimme maihin Au-niemen rantapuistoon. Ylhäällä oli paremmat näköalat ja kiipesimme mutkittelevia polkuja 100 m ylemmäs upean Gasthaus Aun terassille. Idässä siinsivät Alpit ja vinosti järven vastakkaisella puolla Rappenswill niminen pikkukaupunki, jonne kulki autolautta kaventuvan järven yli.

Päivä näytti edelleen hienolta ja harmittelimme, ettei teltta tullut mukaamme. Tästä olisi ollut kohtuullinen matka järven perälle ja mahdolliseen nukkumapaikkaan. Nautimme kuitenkin virvokkeita, vaikka hotellissa meitä vähän katseltiin nenää pitkin. Raha teki kuitenkin kauppansa, ja hovimestari lupasi meille kahvin ja oluen – tarjoillen sen meille takapihan ikkunan kautta. Paluumatkalla tuuli oli kuollut ja suuntasimme kulkumme kohti Rappenwillea, kunnes käännyimme kotiin. Kajakki kynsi lähes peilityynen järven selkää kohti horisontissa näkyvää Uetlibergiä ja minulla oli hyvää aikaa ihailla maisemia etuaukosta.

Mutta perillä päivä ei ollut vielä pulkassa. Palattuamme saunoimme ja söimme tukevan iltapalan. Sitten lähdimme miehissä huvipuistoon, jossa tapasimme Haraldin ja Andyn olutlasin ääressä. Muistelimme menneitä, vuotta 1992, kun HJ tuli Suomeen mukanaan ryhmä Zurichin teknillisen yliopiston EHZ:n urheiluseuran jäseniä. Minä järjestelin heille melonnan pikakoulutuksen Marjaniemessä, ja vietimme Sarin kanssa ohjelmallisen viikonlopun Sipoon Furuholmenilla. Kun kello kävi puoltayötä joko olut tai melonta alkoi painaa, ja oli pakko päästä petiin.

Perjantai oli välipäivä ja meni enempi tuliaisten hankkimisen puolelle. Aamupäivällä kävin HJ:n kanssa ostamassa pojilleni kaksi trailer-velo lastenpyörää. Kaupungissa olin nähnyt vilahtelevan muotiin tulleita ajoneuvoyhdistelmiä, joissa edessä olevan aikuisen polkupyörän satulaputkeen kiinnitetään perässä kulkeva lasten pyörä. Pienikokoisesta lasten trailer-pyörästä puuttuu etuhaarukka, etupyörä, ja jarrut ja se seuraa edessä ajavaa aikuista. Lapset, 4-9 vuotiaat, voivat sen sijaan polkea niin paljon kuin jaksavat, vaihteitakin löytyy kuusi, ja edesauttaa pyörän kulkua. Sain pyörät tukkukaupasta edullisesti paketissa, joten keväällä odottaa sekä pyörien kokoaminen että yhteiset pyöräretket Sipoon kanoottirantaan.

Iltapäivällä meloimme HJ:n kanssa hissukseen kaksikolla Zurichin kaupungin keskustaan ’Pikku Venetsiaan’, joka koostuu kaupungin halkovasta kanavasta. Elokuu ja viikonloppu merkitsi, että useimmt kaupunkilaiset hakivat virkistystä joko järvestä tai rantakuppiloiden juomapuolesta. Kiersimme myös vanhankaupungin, Altstadin, jonka ympärille kaupunki on tuhatkunta vuotta aikaisemmin perustettu. Altstadissa ohitimme paikallisen melontaseuran, ’Canoe Polo Zurich’, jossa ihmeteltiin meidän matkamelontaamme ja kajakkiamme – retkikajakkeja ei järvellä kuulema juuri koskaan näe. Veneistä kiinnostavimpia olivat perinteiset noin 8 x 2.5 m tasapohjaiset ruuhet, joita soudetaan seisaallaan ja joilla muinoin on kuljetettu rahtia jokia myöten Rheinille Strassburgiin ja jopa kauemmaksikin. Näitä perinneveneitä oli yhäkin käytössä ja paikallisessa venerekisterissä.

Kanavan kautta pääsimme takaisin Limmat joelle, jossa kaupungintaloa vastapäätä valitsimme kohteeksemme parhaan ravintolan. Märissä shortseissa, ilman paitaa ja solmiota nousimme maihin ponttoonille ja tilasimme hovimestarilta oluen. Hovi katseli meitä innottomasti, mutta keksi ratkaisun väärään asunvalintaan: olemme isännän vieraita, jolloin pukeutumiskoodia ei tarvitse noudattaa. Plyysisohville emme silti päässeet, vaan meille nostettiin ulos muovituolit ilta-aurinkoon. Sehän kävi meille.

Wallensee

Varhain lauantaina Andy ja Jydy tulivat farmarillaan noutamaan meitä, nostelimme auton kattotelineille kajakkikaksikon ja Prionin merikajakin, ja suuntasimme itään kohti Wallenseetä. Wallenseen alppijärvi on jyrkkien vuorten ympäröimä ja sen eteläsivuitse kulkee kallion sisään koverrettuna yksi vilkkaimmista autoväylistä, josta St Morizin ja St Bernhardin solan kautta pääsee Italiaan. Vetensä järvi saa alppien Gleysir jäätiköistä, joista noruu äkkijykkään pieniä sulamavesien puroja. Alppipurojen vesi laskee edelleen Lindhkanalia myöten Zurichin järveen, ja mennessä kävimme vilkaisemassa joen vesitilannetta parissa koskipaikassa: hyvältä näytti, matalasta vedestä huolimatta keskellä kulki kivistä vapaa väylä.

Auton jätimme Wesenin pikkukaupunkiin järven länsipäässä ja laskimme kanootit vesille. Andy alkoi pumpata ilmaa Gerberer-kumikangaskanoottiinsa, HJ valmistautui vesille kaksikolla Tobiaksen kanssa ja minä sain Prionin merikajakin. Meloimme vuoroin kumpaakin sivua kapealla järvellä ja taivuttelimme niskaamme ylöspäin. Seinämät olivat kummallakin puolella niin jyrkät, että parhaiten aina näki vastarannan maisemat.

Järvellä kaivoin kartan esiin ja katselin topografiaa. Ensimmäinen numero 285 ei ollutkaan järven korkeus merenpinnasta vaan sen suurin syvyys. Tyynessä kirkkaassa ja smaragdinvihreässä vedessä pohja tuntuikin jatkuvan aivan äärettömiin. Taivas oli myös vahvan sininen, johtuen 450 m korkeudesta, huolimatta pienestä aamu-usvasta. Etenimme rinteeseen rakennetun Amdenin kylän alitse kohti Quinten nimistä paikkaa. Quinten? Kartailta löytyi myös Quarten niminen kylä vastarannalta. Sain kuulla, että nämä latinalaiset järjestysnumerot olivat muinaisten Roomalaisten antamia paikkakoordinaatteja.

Sitten menimme maihin ja keskityimme pääasiaan: aloimme syödä eväitämme. Uiskentelimme lounaan päälle vedessä, joka noin 20 asteisena oli mukavan vilvoittavaa ja ensimmäistä kertaa eläessäni pidin aurinkolaseja uidessani suojautuakseni liialta valolta.
Siinä uidessa pohdin ääneen millaista järvellä on talvella ja HJ kertoi Wallenseen olevan varsinaisen lämpöpumpun. Syvä järvi varaa kesällä lämpöä, jota talvella tuuli kuljettaa kohti itäpäätyä ja Wallenstadtin kaupunkia. Wallenstadt on Alppien pohjoispuolella ainoa paikka, jossa kasvaa ja kasvatetaan sitrushedelmiä.

Paluumatkalla vaihdoimme kanootteja, Andy otti merikajakin ja minä menin Judyn seuraksi avonaiseen kumimakkara-kanoottiin. HJ ja Tobias jatkoivat kaksikolla edemmäksi, kun arvasivat saavansa meidät myöhemmin kiinni. Ehdin kiroilla moneen kertaan tasapohjaisen puhallettavan kanootin mutkittelua ja ehdin saada selkääni kahvikupin kokoiset hiertymän ennen kuin olimme takaisin Wesenissä. Aina kun tuli pienikin veneaalto, tasapohjainen kanootti pyörähti aallon harjalla 180 asteen käännöksen. Mutta onneksi pääasia oli maisemien katselu, ei kilometrien metsästys, ja ehdin Judyn kanssa tarinoida.

Linthkanal

Nautimme Wesenissä virvokkeita ja mietimme seuraavaa melanvetoa. Päätimme laskea päivän päätteeksi Lintkanalin, joka yhdistää Wallenseen ja Zurichin järven. Andy ja Judy laskevat puolestaan ilmat ulos kumimakkarakanootistaan ja seuraavat meitä autolla rannalta, jos HJ ja Tobias kaksikossaan ja minä merikajakissa kaipaamme kyytiä eli väsymme melomaan. Linthkanaali on vanha joki, nykyisellään perattu uoma, joka virtaa noin 5 km/h kohti alavampaa Zurichin järven itäpäätyä.

Linthkanal oli melko yksitoikkoinen noin 35 km osuus, paria koskea ja muutamia kylää lukuun ottamatta. Se on noin 100 vuotta sitten perattu ja suoristettu, ja vanhan joen turmelusta syntyi yksi vanhimpia ympäristökiistoja. Väriä antoivat joen varren kansoittaneet tuhannet uimarit, jotka olivat paenneet helleaaltoa viikonlopuksi rannalle. Kauempana näki vuoria, mutta lähellä ei ollut mitään erityistä katseltavaa vanhoja sammaloituneita toisen maailmansodan aikaisia konekivääripesäkkeitä lukuun ottamatta. Perattu kanaali oli korkean veden aikaan tulvaherkkä ja sen partaille oli rakennettu korkeat tulvavallit.

Meloimme sitkeästi, välillä joimme pullovettä ja panin tupakaksi joen kuljettaessa kajakkia. Lopulta kanaali laski Ostsee järveen, Zurichin järven itäpään suistoon. Kävimme ohimennen katsomassa HJ:n leiripaikkaa alavalla pellolla, jossa suunnittelimme aikaisemmin yöpyvämme. Tunsi todella meloneensa kanoottien lipuessa loppumetrejä, kun etsimme katseellamme Andya ja Judya rannalta Schmerikonin rautatieaseman edessä.

Nochmal kanofahren?

Sunnuntai oli viimeinen matkapäivä ja vielä oli mahdollisuus melontaan. Aamulla olivat paikat jäykkinä ja selkä ruvella lauantain ponnisteluista, mutta kun Hansjörg kysyi ’Nochmal Kanu fahren? en voinut kuin vastata myöntävästi: Jawohl, warum nicht. Tätä vartenhan olin tänne tullut.

Työntelimme kajakkiyksikköjä alamäkeen Wollishofenin rantaan puolen päivän aikaan ja minulla oli pari tuntia aikaa ennen lähtöä lentokentälle. Meloin ponnettomasti merikajakkia kohti vastarantaa peesaten Hansjörgin koskikajakkia. Nousimme maihin, makasimme rannalla ja katselimme etelään kohti Uetlibergiä ja kotimaisemia. Viereiseltä kadulta kuului ohiajavista autoista meteliä kovaäänisistä ja menimme katsomaan, kun ohitse vyöryi pyöräkilpailun karavaani saattomoottoripyörineen ja -autoineen. Oli paikallinen mestaruusmittelö menossa ja neljän kärkimiehen ryhmä oli vetänyt jo puolessatoista tunnissa usean minuutin kaulan. Pääjoukko tuli ponnettomasti perässä.

Loikoilimme nurmella ja mietimme minne olisi ensi vuonna hauska lähteä melomaan. HJ kertoi Venetsian vuosittaisesta soutu- ja melontatapahtumasta, johon hän haluaisi osallistua. Lupasin lähteä mukaan kaksikkokaveriksi, jos se jotenkuten järjestyy. - Rhone, sanoi HJ, olisi myös hyvä paikka meloa. Joki saa veden Genevenjärvestä ja virtaa alkupäästään hitaasti mutkitellen rakentamattomissa maalaismaisemissa. Hän saattaisi ottaa sinne perheensä ja teltan mukaan.

Lupasin ehdottaa omalle perheelle Rhonen melontaa. Kenties voisin saada lainaksi intiaanikanootin, johon mahtuisi koko perheeni, vaimo ja kaksi lasta. Joki tekisi päätyön alavirtaan laskiessa ja voisimme pääasiassa nauttia eväitä ja katsella ohilipuvia maisemia.

Sitten oli jo aika palata takaisi pakkaamaan tavaroita. Meloimme lahden ylitse tuttuun rantaan, nostimme kajakit kärryihin ja aloitin viimeisen hikisen nousun kiskoen kajakkiani läpi kaupungin.